Vuorovaikutuksen voima 1/3

Vuorovaikutus on peruuttamatonta. Lause palasi mieleeni, kun olin mukana tauon jälkeen yhdistyksen tapaamisessa. Toivoin, että olisin päässyt kokemaan lämminhenkisen jälleennäkemisen, mutta ilosta ei ollut nyt tietoakaan. Sen sijaan omat ja toisten kasvoilta paistavat tunteet kertoivat muusta. Olo oli kuin pyykkikoneessa, jonka ohjelma eteni kohti vääjäämätöntä loppua. Vaikka vaiheet olivat tuttuja, ne yllättivät silti aina. Miten täällä kaikki aina toistaa itseään? 

 Jo tapaamisen alussa muutaman osallistujan äänestä kuului, ettei oikein innosta. Myös puheenjohtaja huokaili, hänen äänensä narisi ja jokaisen puheenvuoron kaari oli laskeva, ikään kuin hänen voimansa olisivat loppuneet kesken. Yritin saada omaan ääneeni innostuksen, sillä aihe oli tärkeä, mutta ei se juuri auttanut. Ja vaikka olin etukäteen päättänyt olla hyväntuulinen, ilmapiiri tarttui. Aloin itsekin kuulostaa turhautuneelta, eikä se suinkaan parantanut tilannetta.

Palaveri jatkui tutulla kaavalla. Narina, huokaukset, kyllästyneeltä kuulostava pyyntö ottaa kantaa. Nopeasti seuraavaan asiaan. Kommentit lyhenivät ja harvenivat, kunnes äänessä oli vain puheenjohtaja. Puheenvuoro puheenvuorolta tunnelma latistui, kunnes palaverilinkous loppui. Petyimme toisiimme, jälleen kerran.

Mutta miksi? Ehkä voimamme todella loppuivat kesken. Ehkä tapamme olla yhdessä oli muovautunut ajan kuluessa sellaiseksi, että olimme paikalla, mutta emme yhdessä, ja se kostautui paitsi yhteiselle asialle myös yhteistyölle. Mutta menetimmekö jotain peruuttamattomasti? 

Kysymys ei ole pelkästään filosofinen vaan erittäin käytännöllinen. Jokainen hetki rakentaa yhteistä sosiaalista todellisuuttamme. Tilanteet, joissa kohtaamme toisemme ohimennen tai yhdessä aikaa viettäen. Tavat, jolla kohtelemme toisiamme. Keinot, jolla pyrimme toteuttamaan tavoitteemme. Välillemme syntyvät suhteet, jotka tiivistyvät, hiipuvat tai lakkaavat ajan myötä. Kaikki koettu sulautuu yhteen ja vaikuttaa tähän hetkeen. Sen seurauksena tunnemme olevamme esimerkiksi parhaita ystäviä, pahimpia vihollisia, satunnaisia tuttavia tai syrjässä kaikesta kiinnostavasta, mihin muut ovat päässeet mukaan.

Tai kaikkea tätä yhtä aikaa riippuen siitä, kenen silmin tilannetta katselee. Niin kuin nyt äskeisessä yhdistyksen tapaamisessa. Aiemmista keskusteluista tiesin, että jotkut kokivat mukana olon velvollisuudeksi ja antoivat asioiden mennä eteenpäin omalla painollaan. Muutamalle riitti, että itselle tärkeät asiat etenivät. Pitkään mukana olleet olivat jo niin tottuneet toimintatapoihin, etteivät edes osanneet odottaa muuta. Sen sijaan uusimmat, minä mukaan lukien, olivat lähteneet mukaan yhteisen tavoitteen innostamana, joten välinpitämätön asenne tuntui todella lannistavalta. Jokainen tietenkin koki tilanteen omalla tavallaan, mutta se, mitä siinä tapahtui, oli tietyllä tavalla peruuttamatonta. Suhtautumista ja sanoja ei saa takaisin, ne jättävät jäljen. Sekä niiden kohteisiin että mukanaolijoihin.