Tarinoiden totuus 3/4

 Se, mitä toisistamme kerromme, on tärkeä osa yhteistä elämää. Vai tiedätkö mitään paikkaa, jossa pysyttäisiin tiukasti vain niin sanotussa asiassa, eikä koskaan puhuttaisi mitään ihmisistä?

Minä en. Jutut, huhut ja juorut ovat yksi yritys ymmärtää, mitä ryhmässä on meneillään. Samalla ne ovat keino saada hieman hallinnan tunnetta sosiaalisissa tilanteissa. Silloin voi kuvitella tietävänsä, arvaavansa tai tulkitsevansa tapahtumat oikein. Ja mitä useampi on samoilla linjoilla, sitä todemmaksi oletukset alkavat ihmisten mielissä muodostua.

Tarinat eivät kuitenkaan ole vain muiden toiminnan ihmettelyä, sillä haemme niiden kautta myös tukea omille ratkaisuille. Tuon kanssa on hyvä olla väleissä, tätä henkilöä kannattaa vältellä. Tähän voi luottaa, tuo kertoo kaiken eteenpäin, tuo vain lupaa eikä kuitenkaan tee.

Vaikka osan jutuista on tarkoitus vain viihdyttää, ne eivät ole vain ajanvietettä. Kaikella kerrotulla on syy, ajankohta on tarkoin valittu ja kuulijoissa halutaan herättää sopiva reaktio. Osa tarinan kertomisen taitoa on se, paljastaako kerralla kaiken vai vihjaileeko vain sen verran, että muiden kiinnostus varmasti herää. Vai onko asia kenties sellainen, että sen kertomista kannatta pantata hetki, jotta vaikutus on paras mahdollinen?  

Jokaiseen ryhmään syntyy omanlaisensa puhetapa. Joskus se lainaa piirteitä suoraan kirjallisuudesta. Joissakin paikoissa eniten kiinnostaa kuka teki mitä, kenen kanssa, miksi ja mitä siitä seurasi. Toisissa keskitytään syyllisten löytämiseen ja tuomion julistamiseen. Monessa puhutaan korulausein kaikesta hyvästä ja kauniista vastakohtana arkiselle aherrukselle. Joissakin on tärkeintä ohjeistaa kaikki mahdollinen. Eikä liene yhteisöä, jota ei kiinnostaisi perinteiset aiheet kuten romanssit, hylkäämiset, riidat ja taistelut.

Joskus tuntuukin siltä, että kaikki puheet kiertyvät näiden klassikoiden ympärille. Ystävien tapaamisessa totta kai, mutta myös missä vain paikassa, jossa ollaan tiiviisti yhdessä.

Olin kerran hetken aikaa töissä organisaatiossa, jossa ihmiset tunsivat toisensa hyvin vuosien ajalta. Myös vapaa-aikaa vietettiin yhdessä, joten keskustelunaiheetkin vaihtelivat sujuvasti työasioiden ja vapaa-ajan välillä. Mutta se, mikä erityisesti kiinnitti huomiotani, oli erilainen tapa puhua silloin, kun kaikki olivat yhdessä ja silloin, kuin läsnä oli vain muutama ihminen.

Julkisesti kaikki olivat kavereita keskenään, ja puhe keskittyi siihen, kuinka ihanasti kaikki sujuu. Sen sijaan kahden kesken kerrottiin toisenlaista tarinaa. Ketkä tiedettiin todellisuudessa vihamiehiksi, vaikka he esittävät ylimpiä ystäviä. Kuka oli moittinut ketäkin, ollut salarakastunut tai tuhonnut toisen mahdollisuudet. Jutut kerrottiin yleensä hymyillen ja neutraalisti, ikään kuin ne olisivat olleet osa työasioita.

Sinällään tietysti olivatkin, sillä ihmisethän työt tekevät. Mutta kokemus oli hämmentävä, ja usein huomasin miettiväni, mihin uskoa. Eikä mennyt kuin kuukausi, kun tunsin jo olevani perillä suhteiden ja ihmisten historiasta. Mutta tunsinko itseni tasavertaiseksi ja oppivani jotain ammatillisesti? En, mutta sitä enemmän opin ihmisistä.