Pääsenkö mukaan? 3/3

Mikä sitten jäi puuttumaan yhteistyöstä? Aito yhdessä tekemisen halu, sillä vähintään lievä epäluuloisuus tuntui koko ajan varjostavan työskentelyämme. Ikään kuin kaikessa olisi aina ollut jotakin muuta takana, vaikkei niin tietenkään todellisuudessa ollut. Mutta vuorovaikutus jäi vähäiseksi, ja sillä oli seurauksensa.

Jos kohtelu on muodollista ja yhteistyö tuntuu pakotetulta, ei tilanne ole paras mahdollinen. Ilman vastavuoroisuutta jäämme seurassakin yksin ja olosta tulee ulkopuolinen. On vaikea tuntea itsensä hyväksytyksi, jos kokee olevansa syrjässä tai jatkuvan ohittamisen kohteena. Ja vaikka ajattelisi muiden käyttäytymisen olevan epäreilua, vaikuttaa kokemus myös käsitykseen omasta itsestä.    

Sillä aina, kun olemme yhdessä, alamme nähdä itsemme myös toisten silmin. Muiden suhtautuminen on kuin peili, joka näyttää, millaisena minut nähdään.  Jos peili kertoo arvostuksesta, on kaikki hyvin. Mutta jos sen sijaan aistii kohtelussa happamuutta, paheksuntaa tai vastustusta, alkaa helposti miettiä, mikä itsessä on vikana.

Niin oli tapahtumassa tuona ensimmäisenä epäonnisena työpäivänä, kun tunsin saavani taakakseni silloisen johtajan toimintatavat. En silti voinut estää ajatusta, että ehkä tilanne johtui jotenkin myös minusta. Ikään kuin se, että olin epäsuositun johtajan valinta tehtävään, olisi tehnyt minusta muiden silmissä samanlaisen kuin hän.

Yhteisön uusi jäsen samastetaankin usein henkilöön, joka on ottanut hänet mukaan. Parhaimmillaan uusi saa nauttia samasta arvostuksesta kuin valitsija. Pahimmillaan uusi saa taakakseen valitsijan pahat teot ja oletetut synnit. Emme ole koskaan ryhmässä yksin, vaan tuomme mukana myös suhteemme ja niiden varjot. Siksi moni tilanne voi muodostua sosiaaliseksi ansaksi.

Hyvä ilmapiiri syntyy ystävällisyydestä ja halusta nähdä maailma myös toisen silmin.