Pääsenkö mukaan? 1/3

Tutkimusten mukaan hyvinvointimme perustana on kolme perustarvetta, eli autonomia, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Arkisesti sanottuna itsenäisyys, tunne siitä, että pärjää ja hyvä olo yhdessä.

Psykologiset perustarpeet perustuvat psykologien Richard Ryanin ja Edvard Decin tutkimuksiin 1980-luvulla, ja niihin viitataan usein, kun yritetään kirkastaa, mitä tarvitsemme toisiltamme. Sama pätee riippumatta siitä, onko kyseessä tilapäinen työryhmä, vakituinen työpaikka, kaveriporukka tai sukulaiset. Yhteiselo ei suju, jos joku aina pomottaa, jos tuntee itse olevansa muiden mielestä turha tai osaamaton tai jos tunnelma on jossain epämieluisan ja hylkivän välimailla. 

Puhumattakaan siitä, jos tuntuu, ettei oikein edes pääse kunnolla mukaan joukkoon. Saa kyllä olla läsnä, muttei koe olevansa hyväksytty ja tarpeellinen. Sellainen tilanne oli lähellä, kun vaihdoin työpaikkaa monta vuotta sitten. 

Olin ensimmäistä päivää uudessa paikassa, ja kaikki näytti ruusuiselta. Kiva vastaanotto, hymyileviä kasvoja, pientä jännitystä siitä, kuinka nopeasti pääsen uusiin tehtäviin kiinni. Juttelimme ensimmäisen tunnin alueesta vastaavan johtajan kanssa, ja odotin innolla tiimin tapaamista.

Käytävillä tai kahvihuoneessa ei näkynyt enää ketään, vaikka tullessani tila oli ollut täynnä. Minut oli kuitenkin saatettu nopeasti suoraan johtajan huoneeseen, joten en ollut ehtinyt kuin nopeasti tervehtiä. Nyt hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Kävelin rivakasti kulkevan johtajan perässä tyhjää käytävää pitkin, ja pysähdyimme kolmannelle ovelle.

Tarkemmin sanottuna vain minä pysähdyin. Johtaja sen sijaan tempaisi oven koputtamatta auki, marssi sisälle, keskeytti siellä olevien keskustelun ja kertoi heille nimeni. Sen jälkeen poistuimme välittömästi. Sama toistui seuraavissa huoneissa. 

Tukeva ote, kahva alas, ovi vauhdilla auki ja sanaakaan sanomatta sisälle. Huoneessa olevien ilmeen vaihtuminen hämmästyneestä pilkalliseen, turhautunut elekieli. Väkinäinen hymy ja kättely, johon ehdin hädin tuskin vastata, kun matka jo jatkui. Johtaja kääntyi ripeästi takaisin ovelle ja jatkoi käytävällä eteenpäin. Tunsin luikkivani perässä kuin kuuliainen koira, ei puuttunut kuin häntä koipien välissä.

Tosin henkisesti tuntui juuri siltä. Poskeni kuumottivat, puna levisi kaulalle eikä äänikään kuulostanut yhtään itseltäni. Tällaistako täällä oikeasti on, ei kai?

Olin kauhuissani, vaivaantunut ja tunsin samalla myötähäpeää. Miten joku voikin toimia noin? Samalla moitin sisäisesti itseäni siitä, että vain seurasin lamaantuneena, ja olin varma, että siitä ei koituisi mitään hyvää. Tunsin saaneeni ylleni johtajan varjon.

Tilanne alkoi parantua pikkuhiljaa, mutta alku oli todella hankala. Omaa oloani ei helpottanut yhtään tieto siitä, että ensivaikutelman voi tehdä vain kerran ja siitä syntynyttä kuvaa on hankala muuttaa. Epäilin näyttäväni uusien kollegoiden silmissä tahdottomalta ja ohjailtavalta. Olin lähtenyt innolla mukaan uuteen tiimiin, mutta yhteistyö alkoi kaikkea muuta kuin lupaavasti. Saisinko koskaan oikeasti muiden tukea?