Minäkö asenteellinen? 2/2

Muinoinen yhteistyökumppanini suhtautui ihmisiin hyvin kaksijakoisesti. Oli niitä, joita hän ilmiselvästi arvosti, ja niitä, joita hän ei oikeastaan voinut sietää. Ja sitten oli niitä, jotka tuntuivat hänestä samanaikaisesti sekä luotettavilta että epäilyttäviltä. Harmillista kyllä, kuuluin juuri siihen joukkoon.

Hyvä puoli oli, että tiesin, että yhteistyö oli mahdollista toisin kuin niillä, jotka olivat hänen mustalla listallaan. Huono puoli sen sijaan oli, etten koskaan voinut olla varma, miten hän suhtautui juuri sillä hetkellä. Oliko niin sanottu hyvä vai huono päivä ja kumpaan kategoriaan hän juuri silloin minut asetti. Suotuisina hetkinä olimme parhaita kumppaneita, pahoina päivinä keskustelu oli lähes mahdotonta.

Silloin pieninkin viite mahdollisesta petoksesta sai hänet negatiivisten tunteiden valtaan. Petos? Ei, kyse ei ollut talousrikoksista tai suhteista, vain siitä, että en ollut samaa mieltä. Mielipiteeni oli väärä, näkemykseni puutteellinen tai en ollut kysynyt etukäteen hänen luotettujensa kantaa. Puhumattakaan siitä, jos olin jättänyt tekemättä jotakin, jota hän oli odottanut mutta josta hän ei ollut muistanut mainita. Niissä tilanteissa oli mahdotonta puhua, sillä hän ei jaksanut kuunnella, vaan latasi kaiken mielessään olevan pettymyksen pöytään. Kovalla äänellä, ikään kuin olisin huonokuuloinen.

Kysyin kerran pahimman pauhauksen jälkeen kollegalta, miten olisi kannattanut reagoida. Hän vastasi monen vuoden kokemuksella, ettei mitenkään. Kannatti vain antaa kohtauksen mennä ohi, kyllä se yleensä laantui seuraavaan päivään mennessä. Joten opettelin olemaan hiljaa ja ottamaan palautteen nöyrästi vastaan huonoina päivinä. Hyvinä päivinä sen sijaan oli parempi olla aktiivinen ja kantaa ottava, ettei saanut passiivisen mainetta. Valitettavasti en aina ihan heti päässyt selville siitä, millainen päivä oli. Siksi yhteistyö tuntui hyvin kuormittavalta.

Asenteella on vaikutusta, myös silloin, kun on johtavassa asemassa.

Tai oikeammin nimenomaan juuri silloin, sillä se, joka on saanut erityisaseman, on kaikkien huomion kohteena. Ryhmästä vastaavalla, esihenkilöasemassa olevalla, keskeisellä asiantuntijalla tai esimerkiksi kaikkien arvostamalla henkilöllä on paljon vaikutusvaltaa sekä asioiden etenemiseen että siihen, miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa.

Kuulostaako liian yksioikoiselta? Kenties, mutta meillä on tutkimustenkin mukaan taipumus uskoa auktoriteetteihin. Sosiaalipsykologi Stanley Milgramin kokeet 1960-luvun alussa ja vastaavat tutkimukset myöhemmin toivat esille, että kuuliaisuus on ihmisille hyvin tyypillistä. Varsinkin vaikeissa tilanteissa oma rooli nähdään helposti vain toteuttamiseksi, ja todellisen vastuun toiminnan seurauksista nähdään olevan ylemmällä tasolla.

Ja tuo ylempi taso on melkein missä tahansa tilanteessa läsnä. Kokouksissa on puheenjohtaja, tiimissä esihenkilö, projektissa vetäjä, harrastuksessa opettaja, ja kavereiden tapaamisessakin löytyy aina se, joka tuntuu johtavan joukkoa. 

Olet itsekin usein juuri tuossa asemassa.

Silti on niin helppoa odottaa, että joku muu ratkaisee tilanteen. Tekee päätöksen, ottaa vastuun, kertoo muille, miten edetä. Varsinkin silloin, kun tilanne on hankala tai ristiriitainen, auktoriteetti saa ratkaisijan roolin. On niin yksinkertaista tehdä, niin kuin hän sanoo.  Olla samaa mieltä tai tehdä se, mitä pyydetään. Silloin ei aiheuta häiriötä, täyttää odotukset ja toimii kuten ryhmän hyvän jäsenen pitääkin.

Ja jos lopputulos menee pieleen, ainahan jää jäljelle mahdollisuus syyttää tilanteesta päätöksentekijää. Inhimillistä, mutta jossain määrin vastuutonta.

Mutta minähän tein vain sen, mitä odotettiin.

Suhtautuminen näkyy aina, vaikka sen yrittäisi verhota kauniiseen pakettiin.