Erilaisia tyylejä: vihaiset 1/3

”Ei teistä muista ole mihinkään.”

Olin työryhmän tapaamisessa, ja tilaisuus oli alkanut leppoisissa tunnelmissa. Katoimme yhdessä palaveripöytää, otimme pullat ja hedelmät keittiöstä ja juttelimme kesän sujumisesta ja syksyn suunnitelmista. Mukana oli muutama uusi, joten esittäydyimme puolin ja toisin. Tuntui, että me kaikki odotimme innolla yhteistyötä kesätauon jälkeen.

Keskustelu alkoikin vilkkaasti, mutta noin puolessa välissä tunnelma alkoi muuttua. Meitä oli kymmenkunta, ja alussa piti olla nopea, että sai oman ehdotuksensa sanottua. Jokaisella tuntui olevan niin paljon ideoita, että sihteerillekin tuli kiire saada kaikki muistiin. Mikä ilo olla vetäjänä joukossa, joka oli innostunut asiastaan!

Mutta sitten tahti alkoi hidastua. Alkuun niin tiiviit puheenvuorot alkoivat muuttua pitkiksi monologeiksi. Sitten aiempi moniääninen keskustelu alkoi typistyä muutaman äänen varaan. Vetäjän roolissa olin alussa keskittynyt vain varmistamaan, että kaikki saivat toivomansa puheenvuorot. Nyt jouduin pyytämään kommentteja. Iloinen ilmapiiri oli muuttunut jotenkin vaivalloiseksi ja apaattiseksi, ja huomasin itsekin olevani ärsyyntynyt ja katselevani mieluummin muistiinpanojani kuin läsnä olevia. Mitä oli tapahtunut?

Pääsimme kyllä eteenpäin asiassa. Saimme muodostettua jonkinlaisen yhteisen kannan, mutta hyvin kapean ja ilottoman. Onnistuimme löytämään vastuuhenkilöt, mutta kukaan ei tuntunut enää olevan kovin kiinnostunut. Sovimme jatkosta, mutta jostain syystä seuraavalle tapaamiselle ei millään tuntunut löytyvän yhteistä aikaa lähitulevaisuudesta. Alun innostus oli vaihtunut turhautumiseen.  

Vasta myöhemmin tajusin kunnolla, mitä oli tapahtunut. Oma huomioni oli ollut niin vahvasti tavoitteessa, etten ollut huomannut merkkejä, jotka alkoivat muuttaa ihmisten sitoutumista. Porskutin vain eteenpäin asia-agendalla, enkä ollut riittävän hereillä ilmapiirin suhteen.

Olin hetkeksi unohtanut, että ryhmätilanteissa on aina otettava huomioon sekä asiat että tunteet.

Siksi yhden jäsenen kielteinen ja kiukkuinen suhtautuminen sai vallan ja pian kaikki olivat varuillaan. Siksi alun tarmokkuus alkoi muuttua haluttomuudeksi ottaa vastuuta yhteisistä asioista. Siksi projektista tuli jotain muuta, kuin mitä siitä olisi parhaimmillaan voinut tulla.

On oikeastaan aika pelottavaa, kuinka yhden ihmisen vihamielisyys voi hetkessä latistaa energisenkin joukon.