Erilaisia tyylejä: kaikkivoipaiset 3/3

Kaikkivoipaisuuden ytimessä on ylpeys, mutta hieman vinksahtanut sellainen. Kaikkivoipainen keskittyy vain omaan itseensä ja unohtaa muut.  Se ei voi olla näkymättä yhteistyössä, sillä lähes täydellisellä vastavuoroisuuden puutteella on seurauksensa. Harva jaksaa kuunnella, auttaa ja olla käytettävissä, jos suhteesta ei saa mitään muuta. 

Mutta miksi ylimieliset ja itseensä ihastuneet eivät huomaa, miten oma toiminta vaikuttaa muihin? Ehkä siksi, että heille näyttää olevan tärkeintä tuntea itsensä osaavaksi ja olla esillä.  Muiden reaktiot ovat vain oheistappioita polulla eteenpäin.

Ei vahva usko omaan itseen tietenkään yleensä ole pahasta. Useinhan ongelma ei suinkaan ole liika itseluottamus, vaan pikemminkin itse-epäily. Parhaimmillaan vahva itseluottamus lisää intoa kokeilla, saa onnistumaan ja sitä kautta menestymään.

Mutta vääristynyt kaikkivoipaisuus voi johtaa harhaan. Esimerkiksi liika luottamus siihen, että pärjää entisillä näytöillä, voi saada hieman laiskaksi. Ei valmistaudu enää yhtä hyvin, opettele uutta tai huolehdi ihmisistä niin kuin ennen, koska kaikkihan sujuu entisellä painollaan.

Silloin yhteisön tähden asema alkaa pikkuhiljaa murentua.

Ensin hänen sanomisensa eivät saa enää entisenlaista painoarvoa. Sitten hän ei enää olekaan tilaisuuksien tähti, vaan yhä useammin yleisössä. Tärkeät tehtävät saakin hänen hämmästyksekseen joku muu, eikä neuvonkysyjiä ja kavereita riitä enää niin kuin ennen. Tarkemmin ajatellen siitä on pitkä aika, kun kukaan on ottanut yhteyttä. Pian hänestä aletaan puhua esimerkiksi entisenä lupauksena, kehäraakkina tai hyllytyksen saaneena.

Silloin entisestä päähenkilöstä on tullut sivustakatsoja, jonka näkemykset ohitetaan.

Itse asiassa juuri näin kävi johtajalle, joka vastasi keskenään kilpailevan työryhmän toiminnasta. Yhteisö sen siirsi sivuun, jonka toiminta ei enää auttanut sitä eteenpäin. Kaikkivoipaisuudellakin on rajansa.

Kaikkivoipaisuus on riski yhteistyölle.