Erilaisia tyylejä: kaikkivoipaiset 1/3

”Pystyn kyllä tähänkin.”

Oletko joskus törmännyt henkilöön, jolla on niin vankkumaton itseluottamus ja ylimitoitettu käsitys itsestään, ettei mikään tunnu hänelle mahdottomalta? Heille elämä voi olla helppoa, mutta joskus heidän kanssaan pärjääminen voi olla haastavaa. 

Ensimmäisen kunnon kokemuksen kaikkivoipaisesta sain, kun esihenkilökseni tuli innostunut ja loputtoman energinen ihminen, jolla tuntui olevan käytettävissään paljon enemmän aikaa kuin meillä muilla. Hän ehti mukaan kaikkeen, oli aina yhtä hyväntuulinen ja onnistui sekä saavuttamaan tavoitteet että rohkaisemaan meitä kokeilemaan ja oppimaan uutta. Hänen kaikkivoipaisuutensa oli yhdistelmä pelottomuutta ja aikaan saamista, ja sen ainoita huonoja puolia oli meille muille syntynyt lievä alemmuuden tunne siitä, ettei ollut itse samanlainen.

Ei, hän ei palanut loppuun siinä tehtävässä eikä tietääkseni myöhemminkään.

Silloinen esihenkilöni tuntui aidosti erinomaiselta, mutta sen jälkeen olen tavannut monia, jotka vain kuvittelivat olevansa sellaisia. Oli yksi, joka piti itseään asiantuntijatehtävissä niin paljon toisia parempana, ettei hän malttanut olla kommentoimatta muiden vastuulla olevaa aina ylimielisesti. Aina oli jotakin, joka olisi pitänyt tehdä toisin tai ymmärtää paremmin. Jatkuva tyytymättömyys teki ilmapiiristä ikävän, ja moni välttelikin yhteisiä tapaamisia aina, kun vain mahdollista.

Toinen omasta mielestään ylivoimainen omi harrastusporukan kaikki tehtävät itselleen valittaen samalla, että hän joutuu aina tekemään kaiken, eikä kukaan muu tee mitään. Hieman vaikeaa se oli kyllä siksikin, että hänen näkemyksestään poikkeavat ehdotukset saivat useimmiten julkisesti murskapalautteen. Tapa ei oikein kannustanut muita ottamaan itselleen vastuita.

Kolmannen kaikkivoipaisuuden tunne ilmeni lähes täydellisenä eristäytymisenä muiden seurasta. Vain silloin, kun hän tarvitsi toisilta jotakin, tapaamiselle oli aikaa. Voit arvata, että yhteistyö oli silloin meidän muiden taholta enemmänkin muodollista kuin aitoa.

Kuten huomaat, kaikkivoipaisuudella on monia eri ilmenemismuotoja. Niitä yhdistää omanarvontunto ja vankkumaton tyytyväisyys omiin tekemisiin ja persoonaan. Sellainen ei yleensä vielä ärsytä muita, vaikka moni meistä on sananlaskuilla kasvatettu. Esimerkiksi sanonta ylpeys käy lankeemuksen edellä on opettanut jo vuosikymmenten ajan, kuinka vaatimattomuus kaunistaa eikä kehuminen ei kannata. Kunhan ei mennä ylemmyydentunnon puolelle, vahvasta itsetunnosta ei ole muille haittaa. Mutta jos vain omalla itsellä on merkitystä, on sillä seurauksensa.

Otetaan siitä pari esimerkkiä. Jos jonkun koetaan suhtautuvan toisiin alentuvasti, kärsii vähintään ilmapiiri. Jos joku on kovin ehdoton ja kokee olevansa aina oikeassa, ei yhteistyö oikein ota sujuakseen. Jos jollekulle ei kelpaa mikään toisten tekemä, kasautuvat työt yhdelle ja muut kokevat olevansa paitsi tarpeettomia myös osaamattomia.

Oman erinomaisuuden korostaminen muiden kustannuksella tekee muut arvottomiksi ja tunnelmasta väkinäisen.

Pahimmillaan yletön kaikkivoipaisuuden tunne turmelee kuin ehdoton valta. Ei enää noudata yhteisesti sovittua, sillä säännöthän koskevat vain tavallisia ihmisiä. Myötätunto katoaa ja tilalle tulee loputon itsekehu ja korostunut halu puhua siitä, mitä minä, mitä me, ja kuinka hyvin sekin onnistui. Ei myöskään ole tavatonta, että kokemus omasta ylivertaisuudesta saa olemaan välinpitämätön, sillä muiden jutut eivät juuri kiinnosta, ellei siitä ole erityistä hyötyä itselle.

Itseensä keskittynyt, muita vähättelevä ja aina oikeassa oleva ei ole kovin antoisaa seuraa.