Erilaisia tyylejä: ahneet 1/2

“Kun mikään ei riitä.”

Kun työyhteisöön palkattiin uusi johtaja, tuntui kaikkien työtaakka ensin helpottavan. Lahjakas ja terävä-älyinen kommentoija tuntui virkistävältä tuulahdukselta pitkään samoja töitä tehneiden parissa. Ihan kuin ilmapiirikin olisi hetkessä muuttunut uteliaammaksi, rohkeammaksi ja avoimemmaksi, ja keskustelu olisi lisääntynyt. Enää yhteisö ei tuntunut yksiääniseltä, vaan yhtä useampi ääni alkoi nousta taustalta yhteiselle näyttämölle.

Jonkin aikaa organisaatio tuntui elävän pitkää kuherruskuukautta. Mikään ei tuntunut mahdottomalta. Kaikki tuntui mahdolliselta. Käytävillä näkyi liikettä useammin kuin ennen. Palavereissa puhuttiin, otettiin kantaa ja jopa väiteltiin, jota ei olisi ennen voinut kuvitellakaan. Silloin oli nyökkäilty sopuisasti, vältelty esillä oloa ja keskitytty siihen, että oma työpanos vastasi sovittua. Nyt haluttiin näkyä, saada palautetta ja olla mukana uusissa hankkeissa.

Tilanne olisi ollut varmasti lähes ihanteellinen, jos meno olisi jatkunut samanlaisena. Mutta pikkuhiljaa mukaan hiipi piirteitä, joita yhä useamman oli vaikea hyväksyä. Ensin muutokset koskivat vain muutamia, eikä niihin puututtu, jottei saataisi vastarannan kiiskin leimaa tai pidettäisi vanhojen aikojen haikailijana. Mutta kun samanlaista sattui yhä useammalle, alkoi tunnelma muuttua.

Harva piti siitä, että omalla vastuulla olevia tehtäviä alettiin yhä useammin siirtää toisen tontille. Samalla levitettiin hienovaraisesti sanaa, että nyt asiat alkaisivat vihdoin edistyä.

Kukaan ei tahdo olla tukkeena tavoitteiden saavuttamisessa, mutta ei myöskään toivo saavansa kiertoteitä palautetta siitä, että joku muu hoitaisi homman paljon paremmin.

Varsinkaan, kun mikään aiempi ei viitannut siihen, ettei olisi onnistunut tehtävässään. 

Ahneudesta ei kukaan ole vapaa, mutta silloin, kun yksi saa suuren osan yhteisestä kakusta, se alkaa tuntua epäreilulta. Erityisesti, jos esimerkiksi talousosaaja saa vastuulleen myös asiakaspalvelun, viestintäammattilainen myös henkilöstöasiat tai hallinnosta vastaava myös markkinoinnin.

Ei, en tietenkään tarkoita, etteikö moniammatillista osaamista olisi olemassa, ja monen henkilön taustalla onkin useampi tutkinto ja kirjo erilaista työkokemusta.

Tarkoitan sitä, että silloin kun organisaatio alkaa olla liikaa yhden ihmisen varassa tai joku saa ylisuuret vastuut muihin verrattuna, eikä oikein tiedetä, mihin päätökset perustuvat, ei toiminta enää tunnu rationaaliselta tai yhteisön hyväksi tehdyiltä. 

Siinä työyhteisössä yksi halusi haalia itselleen isomman reviirin ja sai päättäjät siihen mukaan. Me muut arvailimme keskenämme, miten ja miksi se onnistui. Ei spekulointi tilannetta muuttanut, mutta tuotti ärtymyksen sekaista tyytyväisyyttä ja hyviä nauruja.

Organisaatiossa ahneus voi johtaa epäeettiseen kilpailuun ja selän takana toimimiseen. Ahneus ja itsekeskeisyys ovatkin lähellä toisiaan, sillä kummassakin huomio on vain omassa itsessä. Ahne kerää kaiken itselleen eikä pysty luopumaan mistään, itsekkään taas on vaikea nähdä mitään, mikä on oman itsen ulkopuolella. Siksi vastavuoroisuuskin jää uupumaan.

Ja sitä yhteisö ei siedä. Siksi sekä ahne että itsekeskeinen jäävät lopulta sosiaalisesti yksin, mutta se ei ole riski, joka heillä olisi ensimmäisenä mielessä. Olisi suurempi uhka jäädä vaille kaikkea sitä hyvää, mitä oman reviirin laajeneminen voi tuoda.