Aloittamisesta ja matkan jatkamisesta

Viime viikolla löysin jälleen itseni tekemästä jotain muuta kuin sitä, mikä oli tarkoitus. Piti kirjoittaa, mutta alkuun pääseminen takkuili. Palasin edellisenä päivänä aloitetun kirjan pariin (ei kai sitä voinut keskenkään jättää), järjestelin kirjastosta lainattujen kirjojen pinon uuteen järjestykseen (palautuspäivämäärien kanssa kannattaa olla tarkka), päätinkin lähettää vielä pari viestiä ennen kuin aloittaisin kirjoittamisen, etteivät ne jää vaivaamaan mieltä.

Sitten työpöydän ääreen. Mutta heti kun avasin tiedoston, pienet jo pitkään laiminlyödyt ja lähes unohdetut asiat nostivat päätään ja vaativat välitöntä toimintaa. Ei auttanut kuin rynnätä niiden kimppuun ja tehdä ne pois alta, sen jälkeen pystyisi varmasti keskittymään paremmin. Tosin siinä vaiheessa energiaa oli kulunut jo niin paljon, että tuntui paremmalta idealta keittää teetä, vähän rentoutua ja aloittaa sitten.

Silloin hyvästä kirjoitusajasta oli kulunut jo iso osa.

Kirjoittamisen jatkuva lykkääminen muistuttaa tilannetta, jossa juoksija keksii erilaisia tekosyitä, ettei tarvitsisi mennä lenkille. Nälkäisenä ei ole kiva lähteä, heti ruuan jälkeen ei voi juosta. On niin paljon tekemistä illalla, saattaa alkaa sataa. Juuri tänään rentoutuminen tuntuu paljon viisaammalta kuin raataminen, eikä aina vaan jaksa. Paremmalla ajalla ja fiiliksellä huomenna.

Tai viimeistään ensi viikolla.

Haruki Murakami kertoo kirjassaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, että kirjoittamisella ja juoksemisella on paljon yhteistä. Molemmat hyötyvät säännöllisyydestä ja pitkäjänteisyydestä, mutta on jotain vielä paljon tärkeämpää. 

Tunnettu kirjailija ja juoksupiirien hyvin tuntema maratoonari toteaa, että suurimman osan siitä, mitä hän tietää fiktion kirjoittamisesta, hän on oppinut juoksemalla joka päivä.

Päivittäinen juoksu on opettanut Murakamille, kuinka paljon voi painostaa itseään, kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan ja mikä taas on liikaa. Milloin uskaltaa luottaa itseensä ja milloin taas pitäisi epäillä, että tekstistä alkaa tulla ahdasmielistä ja jäykkää.

Rajojen tunnistamisen lisäksi säännöllinen juokseminen on opettanut Murakamille myös lahjakkuuden, keskittymisen ja kestävyyden merkityksen. Mutta toisin kuin nopeasti voisi ajatella, lahjakkuus ei ole edellytys. Siitä on tietenkin iloa, sillä jos on omassa lajissaan lahjakas, voi pärjätä tuosta vain, paljon vähemmällä vaivalla kuin muut. Me muut sen sijaan joudumme harjoittelemaan, keskittymään tekemiseen ja luomaan rutiineja, jotka auttavat eteenpäin.

Silloin oppii kirjoittamaan ensin, ennen kuin päivä vie mennessään. Lähtemään lenkille ajattelematta jaksaako, lähtee vain. Avaamaan koneen, kun on kirjoittamisen aika, tekemään muistiinpanoja silloinkin, kun luulee muistavansa kaiken tärkeän. Työstämään tekstiä vielä kerran, jos se tuntuu sitä vaativan, ja juoksemaan tavallista pidempiä lenkkejä silloin, kun kisa on tulossa.

Ja juuri silloin voi syntyä jotain merkittävää, sillä kuten Murakami toteaa, ”sinnitellessään näiden ominaisuuksien varassa saattaa itse asiassa löytää sisältään todellisen, kätketyn lahjakkuuden.”

Lahjakkuus löytyy sieltä mistä inspiraatiokin, tekemällä.

Teksti on alun perin julkaistu Espoon Kirjailijoiden blogissa 1.4.2021.