Erilaisia tyylejä: kilpailevat 1/2

”Vain voitolla on merkitystä”

Olin vuosia sitten mukana suurehkon organisaation työryhmässä, jossa oli tarkoitus jakaa hyviksi koettuja käytäntöjä ja sopia yhteisistä linjauksista.

Erinomainen tavoite, joskus vain kovin vaikea toteuttaa. Ainakin joukossa, joka koostui hyvin itsenäiseen toimintaan tottuneista ihmisistä. Kaikki olivat periaatteessa samaa mieltä päämäärästä, mutta käytännössä jokainen kuitenkin halusi toimia tavallaan. Siksi yhteiset tilaisuudet muistuttivat enemmän käsikirjoitettua näytelmää kuin aitoa yhteistyötä. Ai mistä sen voi päätellä, paitsi lopputuloksesta? Esimerkiksi siitä, miten päivä tyypillisesti sujui.

Kuten niin monessa vakiintuneessa tapaamisessa, istumapaikat vaihtelivat vain vähän. Suuren pöydän ympärillä lähimpänä johtoa istuivat ne, joilla oli heihin parhaat suhteet – ja suurin vaikutusvalta, kuten yksi porukasta kuvasi. Ne, jotka äityivät usein haastamaan toisiaan, istuivat sopivasti vastakkain tai kulmikkain. Toiset istuivat hyvän kollegansa vieressä ja ne, jotka eivät olleet päivän aikana niin keskeisessä roolissa, saivat paikan laitamilta.

Se oli suorastaan loistava paikka nähdä koko huone ja sen tapahtumat, tilaisuus toisensa jälkeen. 

Alun hälinä, kun jokainen otti kahvia ja paikkansa. Puheen vaimeneminen, kun odoteltiin puheenjohtajan aloittavan. Sitten esitykset, perustelut ja vastaväitteet, henkilöstä riippuen kiivaammin tai hieman silotellen. Tilaisuus, jossa oli tarkoitus rakentaa yhteistyötä ja jakaa tietoa, muistutti tennisottelua, jossa pallo liikkui vauhdilla puolelta toiselle ja välillä putosi kentälle yleisön kohahtaessa. Puheenjohtaja tuomarin roolissa puhalsi pilliin ja ohjeisti jatkosta. Ottelutaukoja säännöllisin välein, ja joskus ylimääräisestikin, kun tunnelmaa piti viilentää. 

Ottelu, sitä se oli, kilpailuhenkinen mittelö, jossa tavoiteltiin näyttäviä voittoja ja tappiot verhottiin muminaan ja aiheen vaihtamiseen.

Julkisuus oli kaikki kaikessa. Oli olennaista, että muut saivat tietää, että sait oman tahtosi läpi, muuten se ei tuntunut oikein miltään. Ikään kuin tärkeintä olisi ollut persoona asioiden sijaan.

Se on aika tyypillistä organisaatiokisassa. Siinä asiat henkilöityvät helposti.

Kilpailu syntyy halusta voittaa ja olla parempi. Se voi tietenkin olla myös oman parhaan suorituksen tavoittelua tai keskinäisen kilvoittelun hengessä tapahtuvaa yhteisten päämäärien toteuttamista.  Mutta jos yhteisössä vallitsee haitallisen kilpailun kulttuuri, ovat ihmissuhteet vaarassa, yhteistyö takkuilee ja samalla myös tulosten saavuttaminen vaarantuu. 

Miksi keskinäinen kilpailu voi olla niin tuhoisaa? Olen monta kertaa kuullut organisaatiossa kommentin, että pieni kateus on hyvästä, se kannustaa yrittämään parhaansa ja herättää terveen kilpailun. Avainsana on juuri tuo terve. Niin kauan kuin parempaan pyrkimisessä on kyse kilvoittelusta, toiveesta päästä vähintään samalle tasolle, kilpailu voi toimia motivaattorina entistä parempiin suorituksiin. Vähän niin kuin urheilussa, jossa on tavoitteena voitto ja tai ainakin oma paras tulos.

Mutta harmi kyllä sisäinen kilpailu johtaa usein vain yhteistyötä vahingoittavaan taktikointiin, toisten saavutusten vähättelyyn ja oman aseman varmistamiseen kyseenalaisin keinoin. Se voi muuttua hetki hetkeltä julmemmaksi taisteluksi ryhmän parhaimman paikasta.