Sosiaaliset ansat 2/4

Tunnistan myös ystävyys- ja lojaaliusansat. Ne perustuvat luottamusansan tavoin siihen, että uskoo suhteen olevan läheinen ja vastavuoroinen. Ystävät ovat tärkeitä, eikä yhteyttä halua menettää. Työpaikalla tai vaikkapa vapaaehtoistyössä taas syntyy psykologinen sopimus olla lojaali sitä kohtaan, jolle on luvannut hoitaa tehtävän. Sitä paitsi lojaalius on määritelty jo työlainsäädännössäkin. Ja lupaamansa mukaanhan toimii aina, vai kuinka?

Joskus elämä kuitenkin monimutkaistaa tilannetta. Kun olosuhteet muuttuvat, muuttavat myös ihmiset käyttäytymistään. Silloin jokainen alkaa hakea uudelleen paikkaansa.

Sen, että tulee petetyksi, huomaa kyllä jossain vaiheessa. Mutta sen sijaan sen tunnustaminen, että itse toimisi väärin, voi olla vaikeampaa. Se ei silti tee toiminnasta yhtään oikeutetumpaa. Astuin itse etiikan kuoppaan, kun kahden organisaation yhdistyessä kaikki taistelivat paikastaan ja sodan kiihtyessä keinot vain kovenivat. Sillä oli vaikutuksensa jokaiseen.

Yksi muutti koko ulkoisen olemuksensa ja alkoi panostaa siihen, ettei valinta vain jäisi tyylistä ja ulkonäöstä kiinni. Pitkään yhdessä toiminut työpari linnoittautui aina työpäivän ajaksi jommankumman huoneeseen ja poistui sieltä vain lounaalle. Loput olivat jakautuneet kahteen leiriin: toiset valloittivat kahvihuoneena toimivan aulan nojatuolit, toiset taas pysyttelivät siitä mahdollisimman kaukana omissa työpisteissään. Leirit kohtasivat vain silloin, kun johtaja järjesti yhteisen palaverin.

Vain muutama sana aamukahvia hakiessa, pakolliset palaverit. Lounaalle mentiin omien tuttujen kanssa ja mieluiten eri aikaan kuin ne muut.

Ei se ollut hyvää työelämää, varsinkin kun epämääräinen sinnittely jatkui kuukausia. Selviytymiskeinoja haettiin työn tekemisestä, loputtomista keskusteluista samanhenkisten kanssa ja näennäisestä välinpitämättömyydestä. Tiesimme, että vähintään puolet saisi lähteä, mutta aikataulu ja valintojen kriteerit olivat vielä auki.

Pitkän päälle yhteistyötä ei kuitenkaan voinut kokonaan välttää, joten jokainen joutui väkisinkin tutustumaan paremmin niihin, joita ei vielä tuntenut. Samalla oppi uusia työtapoja ja pääsi hieman myös kurkistamaan toisten ajattelutavan taakse. Mutta yhteistyö oli samalla kaksiteräinen miekka, sillä se houkutti liittoutumaan toiseen leiriin kuuluvien kanssa.

Ja sen oli oma puoli sanattomasti, mutta selvästi kieltänyt.

Se teki olosta epävarman. Lähentyvät suhteet ”toisiin” herättivät voimakkaita tunteita ”omien” pettämisestä. Ikään kuin olisi lopettanut suhteet vanhoihin kavereihin, valinnut uudet ja samalla rikkonut ääneen lausumattoman lupauksen samalla puolella olemisesta, tapahtui mitä tapahtui.

Tilanne muistutti sosiaalista miinakenttää.